Kolme huippua asiaa ja huutomerkkiyliannostus

- LOMA!! KESÄLOMA!!! KUUKAUDEN KESÄLOMA!!!!

- Aamupaino 87,3!

- Turnaukseen lähtö vartin päästä!

JEEEE!! Hyvää viikonloppua!

Ei mulla ole mitään järkevää asiaa

Väsyttäää. Tyttö päätti viime yönä klo 3:35, että nyt on kuulkaas nukuttu tarpeeksi. Tunnin se sinnikkäästi itkeskeli ja lopulta tajusi, että hei, mua itkettää koska mua väsyttää vieläkin niin paljon, kannattais vissiin nukkua. Jee jee. Yön unisaldo siis jo valmiiksi vähän myöhästyneen nukkumaanmenon takia huikeat 5,5h. 

Mutta hei, kaksi työpäivää! Minulla alkaa huomenna KESÄLOMA!!

En oikeastaan tiedä miksi tulin kirjoittamaan, koska ei minulla oikeastaan ole mitään järkevää asiaa. :D No eipä tuo mitään. Kerron siis vaikka että maanantaina oli aika rennot lajitreenit, eilen kävin puntilla ja oli taas tosi hyvä fiilis. Tänään pitkä juoksu, huomenna laji ja pe-la-su turnaus. Tälle viikolle ei siis ole tulossa vapaapäivää, mutta viime viikon lusmuilun (kolme treeniä...) jälkeen ei haittaa yhtään. Tiistaina sitten. 

Ruokailu ja herkuttomuus sujuu kivasti. Olen syönyt nyt kolmena aamuna peräkkäin puuroa raejuustolla ja HeVi-Shotilla, aika hyvä yhdistelmä. Jee. Meinasin nimittäin jossain vaiheessa laiskistua ja syödä leipää, mutta eihän se pidä nälkää yhtään niin hyvin kuin tuo raejuusto-kaurapuurokombo. Kotona ollaan syöty juhannuksen herkkujen jälkeen aika kevyesti, ja eilinen pyttipannukin taipui yllättävän raikkaaksi kun siihen lisäsi punasipulia ja tomaattia ja kyljessä oli salaattia. Tein siis itse jämäpyttipannua periaatteella "mitä kaapista löytyy", ja sieltä löytyi jo mainittujen lisäksi toissapäivänä jääneitä keitettyjä (uusia) perunoita sekä viikonlopulta jäänyt Wilhelm-paketti. Oli oikeasti jopa hyvää, vaikken tosiaankaan ole mikään pyttipannun ystävä eikä meillä syödä sitä kotona melkeinpä koskaan.

Mitähän sitä vielä lärpättäisi. Ai niin! Minullahan oli palkintolistassa -15kg kohdalla uusi treenikassi. No sattuipa eilen niin, että yhtäkkiä tälleen yli vuoden aktiivisen liikkumisen ja miltei puolen vuoden reeneissä ramppaamisen jälkeen tajusin, että mullahan itseasiassa on yks punainen Puman laukku joka vois olla aika passelin kokoinen. Ja niin se onkin, eilen salikamat upposi sinne erittäin kevyesti ja vihkolle, avaimille, puhelimelle ja lompakolle on oma tasku tai vaikka kolmekin. Oho. :D En tajua miksen ole aiemmin ymmärtänyt laittaa niitä kamoja tuohon, vaikka tuota laukkua käytinkin esim. koko syksyn ja kevään koululaukkuna juuri siksi, että se on tosi tilava ja sinne mahtuu vaikka kahden päivän vaihtovaatteetkin. HYVÄ IDA-MARI! Mutta siis joo, pitänee kehittää joku uusi juttu tuohon 15 kilon kohdalle. Ja kympin palkintohan ei tosiaan ole vieläkään kotona, koska rahatilanne on ollut nyt tän kuun aika huono ja ens kuussakaan ei kovin leveästi voi elellä palkattoman loman vuoksi ja jonossa on ekana isompana hankintana uudet pelikengät ja toisena uudet juoksukengät. Nooh, katsellaan. Olen kuitenkin jo päättänyt mallin, Polarin perusmittarin aion siis hommata.

Mun tarttee ehkä nyt imuroida toi kahvinloppu vauhdilla ja painua meikkaamaan. Eiköhän siinä olluki jo riittävästi kirjottelua aiheesta "ei mulla ole mitään järkevää asiaa"... :D Palaillaan!

Positiivinen ylläri

Aamupaino 88,1kg. Erittäin positiivinen ylläri itseasiassa. Tiesinkin, että tuosta turnauksenjälkeisestä alimmasta luvusta 87,6 on tultu se 400g plussalle ainakin, joten juhannuksen mussuttelut ja menkat huomioiden tulos on aivan hyvä. Viikonloppuna on taas turnaus, joten katsellaan, onko punnitus vasta kuitenkin sitten reilun viikon päästä - viimeksikin nestevajaus ja hillitön peliputki sai aikaan kyllä kivan pienen lukeman, mutta todellisuudessa se 400 grammaa tuli heti takaisinkin. No katellaan sitä sitten, jos edes muistan koko vaakaa taas ensi viikolla...

Nyt ei irtoa tämän kummempaa, väsyttää. Meikkiä naamaan ja kohti viimeistä työviikkoa, 4 päivää! Kivaa maanantaita!

Juhannusaaton ajatusoksennus

No helou vaan. Nyt tämän kirjoitustahdin pitäisi taas normalisoitua siihen pariin-kolmeen kertaan viikossa, kun kiireviikko meni jo. En ole muistanut (ihan tosi!!) käydä vaa'alla, joten lukemista en tiedä. No, sokerilakko ei ihan ole pitänyt, joten en odota mitään -2kg tulosta maanantaina.

Sokerilakon tilanne on aika jännittävä. Viime viikolla meni perjantaina työpaikan virkistäytymisessä karkkia ja raparperipiirakkaa, tällä viikolla tiistaina suklaapatukka ja keskiviikkona pulla. Niin ja eilen pari dominokeksiä töissä ja pari suklaakarkkia miehen pussista. Kummallisinta on, ettei minulla ole edes morkkista. Olen käynyt juoksemassa, kahvakuulaillut ja pelannut jalkapalloa (huippua!). Keskiviikkona kävin myös salilla tekemässä erittäin hyvän, koko kropan perustreenin. Oli jotenkin tosi hyvä fiilis alusta loppuun ja tein useamman sarjan entisillä maksimipainoilla (teen siis normaalisti 4 10 toiston sarjaa, joista 1-2 kevyemmillä ja 2-3 sitten raskaammilla, eilen tein 0-1 sarjaa kevyillä, 2-3 sarjaa raskailla ja 1 sarjan uusilla maksimeilla). Jee. Eilen piti juosta intervallilenkki, mutten vaan jaksanut lähteä. Tänäänkään en juoksemaan pääse, mutta lopettelin juuri 30min tappotahtisen kuntopiirin (sis. 114 hyppyä). Huomenna on taas juoksupäivä, samoin sunnuntaina. Huomenna varmaan pitkä peruslenkki ja sunnuntaina sitten ne intervallit, ja jos vaan aikaa riittää niin ehkäpä siihen päälle vielä punttia.

En tiedä miksen vain ole kokonaan ilman sokeria, koska tällä liikuntamäärällä paino tippuisi tasan varmasti jo pelkästään ne suklaat heivaamalla. Arvaan jo valmiiksi, että herkuttelen myös tänään; lähdemme viettämään juhannusaattoa miehen isän ja tämän naisystävän kanssa ja minä lupasin leipoa kakun, enkä tosiaankaan usko että naisystäväkään ihan tyhjien lautasten kanssa siellä odottaa.

Ehdin eilen kyseenalaistaa jo koko tietoisen painonpudotuksenkin. Juu, minulla on vielä suunnilleen 12kg BMI:n mukaiseen normaalipainoon, mutta jotenkin se ei vaan motivoi tarpeeksi. Olen tosi hyvässä kunnossa ja kunto paranee entisestään koko ajan. Äskeiseenkin tappotreeniin olisin todennäköisesti kuollut vielä talvella, nyt syke tasaantui nopeasti eikä jälkeenpäinkään vapisuta enää samaan tyyliin kuin esim. ensimmäisten salikertojen jälkeen. Mulla on tosi hyvä olo ja se näkyy myös ulospäin. Laitoin aamulla päälleni mekon sen kummempia miettimättä, kunnes tajusin etten ole käyttänyt mekkoja moneen vuoteen. Ja äsken sain vähän hullun idean kokeilla, kuinka pitkä matka vielä on siihen, että yo-mekko menee kiinni - juhlien aikaan painoin noin 80 kiloa eli noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin nyt. Oletuksena siis oli, ettei se vielä mene kiinni, kun ei se mennyt häidenkään aikaan 3 vuotta sitten kun painoin suunnilleen saman verran kuin nyt. No niin vain sujahti vetskari ylös asti ja mekko istui tosi nätisti! Onhan se tiukempi kuin silloin juhlapäivänä, mutta on mulla isommat tissitkin ja tosiaan se 8kg enemmän painoa. Puhkesin hillittömään itkuun seistessäni siinä peilin edessä kun tajusin, että mulla ihan tosi on tämä mekko päällä ja vaikka painoa on saman verran kuin 3v sitten, niin urheilu tekee mitä ilmeisemmin jotakin.

Kirjoitin vielä kolme viikkoa sitten valtavasta motivaatiopiikistä ja päätöksestä kiristää ne 20kg vaikka väkisin pois. Nyt kun luen tuota tekstiä uudelleen, en yhtäkkiä voikaan allekirjoittaa sitä. Joo, tulevaisuus on iso juttu ja motivoi edelleen. Mutta enää en olekaan ihan varma siitä, onko jouluaatto sittenkään se deadline ja jos on, niin pitäisikö sitä tavoitetta kuitenkin katsoa vielä uudelleen. Tuo yo-mekon sovittaminen nimittäin taisi todistaa sen, että jos paino onkin nyt sama kuin 3v sitten, niin mitat ei passaa yksiin enää. Johtuuko se sitten lihaksesta, synnytyksen tuomasta lantionleventymisestä vai pari kuppikokoa isommista rinnoista, on toisarvoinen juttu. Pointti on siinä, etten tiedä onko se maaginen 68 kiloa sittenkään saavutettavissa tai edes tarpeellinen tavoite. Mitä jos jonain aamuna herään, katson peiliin ja tajuan, että nyt on juuri tasan hyvä ja puntari näyttääkin vaikka 75 kiloa? Pitääkö minun väkisin vielä puskea ne viimeiset 7kg vai voinko keskittyä ylläpitoon?

Tavoitteesta en silti halua luopua, kyllä se sokerin jättäminen ja aktiivinen painonpudotuskin kolkuttelee vielä tuolla takaraivossa. Ehkä sitten klassisesti juhannuksen jälkeen maanantaina jätän ne herkut pois ja keskityn sarjakautta varten treenaamiseen. Kyllähän sekin on nimittäin fakta, että treenattava on ja kovaa jos lokakuussa meinaa pelata aloituskuusikossa. Ja mikäpä sen helpompaa kuin jättää ylimääräiset hötöt ruokavaliosta pois niin painokin tippuu siinä sivussa sitten.

Painoindeksin mukaan normaalipaino 174-senttisellä olisi 75,7 kiloa. Se kuulostaa tänään siltä, mihin haluan tavoitteeni asettaa. Katsellaan sen jälkeen jatkoa; jos vielä tuntuu että paukkuja riittää niin sitten niin. Mutta jos tuo paino tuntuu hyvältä, niin sitten saan olla siinä. Tuohon on kuitenkin tosiaan vielä se reipas 12kg matkaa ja edessä on valtavasti treeniä, joten kroppa ehtii muuttua vielä tuon kilohaarukan sisällä vaikka miten paljon. Jossain vaiheessa minun pitäisi myös tosissani sisäistää ja hyväksyä sekin, että minusta ei koskaan tule fitness-kisaajaa eikä sixback ole missään nimessä saavutettavissa, kiitos vatsanseudun raskausarpien ja löysän, "ylimääräisen" ihon. Ja toinen iso juttu on se, että siinä tavoitepainossa olisi tarkoitus tosissaan pysyä tulevia raskauksia lukuunottamatta seuraavat 40 vuotta vähintäänkin, joten siinäkin mielessä tuo 68 kiloa on kohtuuhurja tavoite, kun se on alle viiden kilon päässä lukioiän pienimmästä painostani.

Ehdin minä miettiä sitäkin, onko tämä luovuttamista tai että olenko mä vaan niin tajuttoman heikko, etten osaa pysyä erossa suklaasta ja sitten oikeutan ne herkut itselleni tällä tavalla. No ehkä vähän niinkin, olenhan perusluonteeltani kuitenkin kohtuullisen laiska. Silti tässä on mun mielestä ennenkaikkea kyse aikuistumisesta ja sen ymmärtämisestä, että maailmassa - painonpudotuksessakin - on olemassa muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen. Ettei aina tarvitse olla paras ja että kyllä se "Pudotin painoa 23 kiloa" kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin "Pudotin painoa 30 kiloa". Ja ettei se suklaapala ole merkki heikkoudesta ja luuseriudesta vaan siitä, että olen ihminen joka tykkää suklaasta. Niin kauan kuin syön sen suklaapatukkani ennen tai jälkeen kovan salitreenin niin homma on tasapainossa. Sitten jos se suklaapatukka vaihtuu levyksi ja treenejä alkaa viikoittain jäädä väliin "koska en jaksanut", niin on aika tehdä jotakin.

Eli siis kaiken tämän järkyttävän pitkän ajatusoksennuksen pointti taisi olla se, että täten päätän painaa jouluaattoaamuna korkeintaan 75,7 kiloa. Sivupalkkiin tulee pientä viilausta ja asenteeseen toivottavasti myös, kun olen ihan pian projektin puolivälissä!

Ennätyksiä viikon välein

Hups, bloggailu on vähän jäänyt. Pahoitteluni. Olen siivonnut kotona aivan hulluna joka ilta (ei sillä että täällä jotain edistystä näkyisi), käynyt mökillä ja treenaillut, joten aikaa bloggailuun ei ole kamalasti jäänyt.

Tapahtunut on kyllä senkin edestä! Viikko sitten juoksin elämäni ensimmäisen tunnin mittaisen lenkin, ja matkaksi kertyi 8,7km. Aika todella jees, ellen sanoisi. No, jottei siihen jäätäisi, niin tänään kävin tunnin ja 9 kilometrin lenkillä. Yhdeksän kilometrin! Mieletön olo. Varsinkin, kun juoksin vaaraan eli menomatkasta yli puolet oli ylämäkeä. Jospa kuukauden sisään pääsisin hehkuttamaan sitä kymppiä!

Nytkään en ehdi tämän enempää, laitan Suurimman pudottajan Katsomosta pyörimään, painun suihkun kautta sänkyyn ja aamulla viikon viimeinen herätys. Palataan paremmalla ajalla!

Pientä viilausta

Eilen pidettiin joukkueen kanssa palaveri, jossa tehtiin lopullinen päätös sarjaan lähdöstä. Ja kyllähän me lähetään! Mielettömän hyvä fiilis ja motivaatio otti taas melkoisen harppauksen. Meille lueteltiin liuta omatoimisia oheistreenejä ja niiden ympärille mun treenaamiset tästä eteenpäin aika pitkälle sitten rakentuu.

Tänään on ollut suoraan sanottuna paska päivä, kaikki on mennyt enemmän ja vähemmän päin seiniä niin töissä kuin sitten harrastuspuolellakin. Kotiin päästyäni itkin yleistä huonouttani ja kahdeksan jälkeen päätin lähteä purkamaan vitutukset puntille. Kannatti! Tein kiukulla ja törkeän hyvän musiikin avulla sellaisen jalka- ja erityisesti vatsatreenin, että lihakset huutaa edelleen hoosiannaa. Veikkaan että aamulla voi olla aika tuskainen paikka nousta sängystä ylös, sen verran hellänä tuo keskikroppa nyt on... noh, tervettä kipua, tervettä kipua. Ja oikeesti, tää biisi!!



Huominen aamulenkki vaihtuu a) tuosta jalkatreenistä b) tästä kellonajasta ja siitä etten edelleenkään ole nukkumassa sekä c) viikonloppusuunnitelmista johtuen perjantaille. Torstainakaan en aamulla juokse, koska torstaille on merkitty omatoiminen 45-60min lenkki + kuntopiiriä päälle, ja tuollaisen suorituksen teen mieluummin hyvällä energiatasolla rauhassa illalla kuin kiireessä ja väsyneenä aamulla. Viikonloppuna lähdetään mökille, joten lauantaille osuu tämän viikon lepopäivä. Sunnuntaille oli merkitty lihaskuntoa eli punttia tiedossa. Huomenna olisi tarkoitus käydä rääkkäämässä selkää, rintaa ja käsiä samaan malliin kuin tänään tuota alakroppaa.

Ja loppuun vielä kuva uudesta lempparitreenivaatteesta. Tuossa ekassa kuvassa keskikroppa näyttää melkein jo hyvältä, kun kuvakulma on passeli ja muu kroppa on poissa tuomasta kontrastia :D Ja sitte ne sanoo että vaakaraita lihottaa, pöh!

Tuossa on siis toppi ja sen päälle puettava vajaamittainen t-paita. Tykkään ihan älyttömästi, ihanan pirtsakka ja tosi kevyt päällä.

Eipä mulla muuta, mun pitäis oikeasti jo nukkua kun 7h päästä on jo herätys... öitä!

Hullu täällä moi

MINÄ HERÄSIN! Minä heräsin klo 5:40 ja 10 minuuttia myöhemmin olin syönyt banaanin, vaihtanut vaatteet, juonut vähän vettä ja lähtenyt ulos. Minä ihan tosi juoksin aamulla ennen kuutta. Enpä olis ikinä itsestäni uskonut :D

Eikä se nyt niin kamalaa ollut. Aurinko paistoi, linnut lauloi, oli just sopivan viileä, juoksu rullasi hyvin, ajatus lensi, oli ihan mielettömän hyvä fiilis... NOT.  Tai siis joo aurinko paistoi ja kai ne linnutki jotain lauleskeli eikä se lämpötilakaan huono ollut, mutta noin muuten se oli just tasan niin kamalaa kuin voitte kuvitella maanantaiaamun överiaikaisen lenkin olevan. Kylkeen pisti, askel painoi, väsytti aivan törkeästi ja varsinkin eka vartti tuntui ehkä maailman pisimmältä vartilta. Kotimatka ei ollut ihan niin kamala ja kiristinkin vauhtia aika reippaasti, koska siihen maailman pisimmän vartin tarpomiseen meni vain 10 minuuttia. Mutta siis hyi hitto. Kokonaismatkaksi tuli hieman vajaa 4 kilometriä, kertoo jotain siitä menomatkan vauhdista kun pikkuisen vajaaseen kahteen kilometriin meni se vartti... kun keväällä juoksin jossain vaiheessa jo kohtuukevyesti 5km puoleen tuntiin.

Mutta tulipa tehtyä! Ja kieltämättä nyt sen kidutuksen virkistävän aamulenkin ja suihkun jälkeen olo on hyvä, suorastaan pirteä. Osansa tuossa tahmeudessa oli varmaan myös sillä faktalla, että edellisestä juoksulenkistä on kuitenkin jo kolmisen viikkoa ja sitäkin ennen juoksu on ollut tosi epäsäännöllistä jo yli kuukauden. Eli olettaisin, ettei tämä ole yhtään niin kamalaa enää sitten, kun alla on pari viikkoa (ja muistan mennä sänkyyn ennen yhtätoista kun tiedossa on näin aikainen herätys....). Banaani ja vesi osoittautui ihan riittäväksi polttoaineeksi tuollaiselle lenkille, sillä päänsärystä tai heikotuksesta ei ollut tietoakaan.

Minäpä lähen tästä maalaamaan naaman ja suuntaan töihin! Kivaa viikkoa kaikille :)

Motivaatiopiikki ja päätöksiä

Mariann kirjoitteli motivaatiostaan pitkät pätkät. Ihanan fiksua ja järkevää pohdintaa, kirjoitin kommentteihin. Teksti sai myös ajattelemaan omaa motivaatiotani ja syitä pudottaa painoa. Paino on jumittanut nyt aika pitkään ja tekee sitä edelleen, itseasiassa pienimpään (87,6) painoon on tullut nyt se 400 grammaa plussaa. Ja syy siihen mulla on hyvin tarkkaan tiedossa.

Urheilupuolihan mulla toimii. Olen koukussa lentopalloon, punttiin ja kahvakuulaan. Tykkään tehdä kuntopiiriä kotona ja treenipäivinä olen tuntia ennen lähtöä tärisemässä ulko-ovella että joko sais mennä. Ainoa mikä tökkii on peruskunnon ylläpitäminen eli juoksu, mutta siihenkin aion nyt ottaa ryhtiliikkeen; kaivan pyörän ja rullaluistimet varastosta ja rupean hommiin enkä vain kiukuttele ettei kiinnosta juosta.

Ruokapuolikin toimii periaatteessa. Syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Syön puhdasta, fiksua kotiruokaa, paljon kasviksia ja hyvin vähän ns. "huonoja hiilareita" eli valkoisia jauhoja tai makeita hedelmiä. En syö suolaisia herkkuja käytännössä lainkaan ja roskaruoan kulutus on minimissä, ehkä kerran kuussa haetaan pizzaa tai hampurilaista. Mutta se makea, makea, makea. Erityisesti kesäaikaan jäätelö ja kestoaddiktiona suklaa. Liikun tosi paljon, joten periaatteessa mulla on myös varaa syödä herkkuja ja sillä olenkin oikeuttanut itselleni suklaapatukan tai keksin miltei päivittäin. En syö paljoa kerralla - oikeasti se pari palaa suklaata tai pieni jäätelö riittää - mutta syön kuitenkin. Siksi se paino jumittaa. En tiedä tosin mikä vaikutus stressillä on, voi toki olla että sekin on vaikuttanut. Jos ei muuten niin välillisesti, sillä stressaantuneena ja väsyneenä ajatus suklaapatukasta on huomattavasti houkuttelevampi kuin hyvin levänneenä ja pirteänä.

Olen päättänyt nyt kuukauden sisällä varmaan viidesti, että nyt riittää, nyt alan käymään aamulenkillä ja rupean taas määrittelemättömään herkkulakkoon. Olen vain sitten ensimmäisen jäätelöoption tullessa kohdalle miettinyt, että mitä väliä, menen tänään puntille kuitenkin. Pystyn todistettavasti olemaan täysin ilman makeaa yli kaksi kuukautta, mutta ei se olekaan ollut nyt siitä kiinni vaan siitä, ettei minulla ole ollut siihen tarpeeksi motivaatiota. Jostain syystä ei vain kiinnosta.

Mietinkin sitten pitkään eilen, että mistä se motivaatio taas löytyisi. Mistä saisin takaisin sen itsekurin, jolla painoin lokakuun puolivälistä jouluaattoon saakka ja jälleen alkukeväästä kahdeksan viikkoa. Kirjoitin Mariannalle, että tulevaisuus motivoi minua aika paljon. Katselin äitiäni taas perjantaina ja ajattelin, etten ikinä, koskaan, milloinkaan halua näyttää tuolta. Äiti on 50-vuotias eikä pysty juoksemaan tai hyppäämään. Muutaman kilometrin kävely tuottaa vaikeuksia ja pyöräilyssäkin maksimimatka on 5 kilometriä. Polvet ja selkä ovat aivan tohjona molemmat, kädet ovat jatkuvasti turvoksissa ja työhousut kiristävät. Äitiä väsyttää ihan koko ajan eikä motivaatiota liikkumiseen yksinkertaisesti ole. Äiti asuu kilometrin päässä kaupasta, mutta ei koskaan käy siellä kävellen. Minä en halua sitä. Haluan olla terve, hyväkuntoinen ja pirteä. Juosta, pyöräillä, pelata lentopalloa, hyppiä. Opettaa lapsilleni, että liikunta on normaali osa arkea. Opettaa lapseni suhtautumaan ruokaan järkevästi; ruoka on ennenkaikkea polttoainetta, mutta se ei tarkoita sitä, että hyvästä ruoasta ei voisi nauttia.

Niinpä suuntaan katseeni sinne tulevaan ja päätän, että minä painan jouluaattoaamuna sen 68,8 kiloa ja sillä piste. Tiedän pystyväni siihen. Jouluaattoon on tästä päivämäärästä kuusi kuukautta ja kolme viikkoa, eli se tarkoittaisi noin kolmen kilon kuukausipudotusta - ei todellakaan mikään mahdoton tavoite, kun aluksi toivottavasti paino tippuu nopeammin.

Millä keinoilla? Sokerilakko. Ensin juhannukseen saakka, sitten juhannuksesta miehen serkun häihin eli heinäkuun 20. päivään saakka. Siitä sitten taas eteenpäin seuraaviin juhliin. Käytännössä herkkuja syödään tasan tarkkaan isompina juhlapäivinä eikä milloinkaan muulloin.

Liikunta. Aamulenkit nyt ihan todella käyttöön - juosten, sauvakävellen, pyöräillen tai rullaluistellen, ei väliä, kunhan käyn aamulla ennen töitä 30-50 minuutin lenkillä kolmesti viikossa eli maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin. Lisäksi lajitreenejä sitä mukaa mitä kesällä on (2-3 kertaa viikossa) ja punttia/kahvakuulaa/kuntopiiriä 2-3 kertaa viikossa, ja jos kiinnostaa niin lenkillähän toki saa käydä enemmänkin. Eli siis tismalleen sama tahti kuin nytkin on päällä, mutta aamulenkkien suhteen pitää ryhdistäytyä. Lepopäiviä tulee 1-2 viikossa, riippuen aikatauluista.

Uutena mukaan tulee myös kehonhuolto, joka mulla on jäänyt mitättömän vähäiseksi. Tarkoittaa siis venyttelyä jokaikisen treenin jälkeen ja lisäksi yhtä tai kahta perusteellista koko kehon venyttelyä (siis yli puolen tunnin sessiota) viikossa. Jooga tai pilates olisi myös erittäin jees, jos vain aikaa löytyy.

Ja se tärkein: ei pakkoa. Ei yhtään sellaista treenimuotoa, joka ei kiinnosta pätkääkään. Jos haluan pyöräillä mieluummin kuin juosta, niin sitten niin vaikka edellisestä juoksukerrasta olisi kuukausi. Jos haluan tehdä mieluummin kotona kuntopiiriä kuin lähteä puntille, niin sitten teen niin. Ja ennen kaikkea: jos ei kertakaikkiaan kiinnosta yhtään tehdä yhtään mitään, niin sitten pidän vaikka ylimääräisen lepopäivän. Olen huomannut, että nyt omaa motivaatiota on syönyt osittain myös se pakko lähteä - ja kun olen lähtenyt, olen palkinnut itseni suklaalla. Ei ole oikein, että HeiaHeiaan on kirjattu kuntopiirin kohdalle "paskaa" tai juoksulenkin kohdalle "kamalaa pakkopullaa" miltei joka viikko.

Sellaiset fiilikset mulla tänään. Ai niin, yksi juttu! Kympin rikkomisestahan mulla oli palkintona luvattu sykemittari. No sen metsästys alkaa tänään, pitää vähän kartoittaa malleja, hintoja ja ostopaikkaa. Mutta eiköhän sekin parin viikon sisään kotiudu.

Niin ja toinen vielä. Kiitos Mariann. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä, joka johti tähän motivaatiopiikkiin. Kiitos siitä, että kirjoitat inspiroivaa ja ennenkaikkea rehellistä blogia. Olet ollut mulle ihan uskomaton voimavara pitkin vuotta ja nyt taas sain sulta kunnon potkun perseelle. Olet huippu!♥

Läski lauantaiaamuna part. 2

Niin että kuvia pukkaa. Heikkohermoiset, poistukaa paikalta. Vasemmalla tämä aamu (aamupaino 88,0), oikealla joulukuun puoliväli (94,6kg). Vajaa puoli vuotta ja 6,6kg siis erona. Kuvissa päällä sama toppi, joulukuun kuvissa taitaa olla urheilurintsikat kun ei näy olkaimia takaa otetussa kuvassa.

Juu... Oma silmä ei juurikaan eroa näe. Paitsi sen, että joulukuun kuvissa on ilmeisestikin reisiä häpeillen kiskottu toppi niin pitkäksi kuin mahdollista. Harmi, koska salilla kyykkääminen on varmasti jalkoja muokannut ja nyt eroa ei kunnolla näe. Ja on noissa käsivarsissa ehkä jotain tapahtunut... onko mulla olkapäät?! Tai sitten nekin on vaan eri asennossa. No tukka on lyhentynyt jos ei muuta!! :D 

Oikeasti ei naurata yhtään. Puoli vuotta, kuusi kiloa, eikä huomattavaa eroa. Kilo kuukaudessa. Säälittävää. Mutta ehkä se tästä. Elokuun 9-11. päivä on biitsiturnaus, ja siihen mennessä olis kiva saada jalat siihen kuntoon että vois pelata edes jalkapalloshortseissa. Lyhyistä haaveilen ehkä vuoden päähän... 

Lopuksi vielä koko järkyttävyys komeus verhottuna hellepäivän kotirönttävarustukseen. Jos ei mikään muu hymyilytä niin se, että vuosi sitten kesällä en voinut pitää tätä samaa paitaa, koska se oli niin tiukka vatsan kohdalta. No ei ole enää. Ei sillä silti vielä ihmisten ilmoille lähde, terkkuja vaan noille käsivarsille...

Äh. Sanokaa te, onko täällä tapahtunut mitään. En minä näe, mutta järki sanoo että kai siellä nyt edes jotakin?!