Sivut

torstai 1. elokuuta 2013

Äitiydestä, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta siltä väliltä

Jokaiselle blogin lukijalle taitaa olla selvää, että minä olen äiti. Minulla on maailman ihanin, suloisin, valloittavin ja mahtavin pieni tytär, joka täyttää parin kuukauden kuluttua kunnioitettavat kaksi vuotta. Olen lueskellut säännöllisen epäsäännöllisesti niinsanottuja mammablogeja niistä kuuluisista kahdesta viivasta lähtien, mutta vain kolme on jäänyt pysyvästi lukulistalle, ja luen huomattavasti enemmän lifestyle-blogeja ja treeniblogeja. Miksikö? Osassa tökkii kirjoitustyyli, mutta suurimman osan elämäntilanteet ovat kuitenkin valovuosien päässä omastani. Vaikka olenkin äiti, olen valtavan paljon muutakin - minä ihan tosi olen 22-vuotias, ja vaikka aviomies, asuntolaina, vakityö, kaksi autoa ja kaksi koiraa ovatkin aika kaukana keskivertoparikymppisen elämästä, niin en siltikään tunne oloani erityisen kivaksi 30+-vuotiaiden äitien kanssa. Tunnen itseni usein ihan kakaraksi, varsinkin silloin, kun puhe kääntyy nuoruuteen ja siihen kuuluvaan epävarmuuteen. Tai siihen, kuinka parikymppisenä kuvitteli tietävänsä kaiken eikä kuitenkaan tiennyt mistään mitään. Toisaalta taas omanikäisten kavereideni murehtiessa kesätyöpaikkoja tai tulevien pippaloiden asukokonaisuutta, olo on tosi vanha ja ulkopuolinen. Minä olen käynyt viimeksi ulkona... ööh... enkä edes varmaan enää osaisi loihtia kasvoilleni bilemeikkiä, puhumattakaan siitä, olisiko kaapissani minkään sortin baarivaatekokonaisuutta.

No, meni heti sivuraiteille... mutta siis. Parin päivän ajan näissä äitiblogeissa on kiertänyt Mami Go Go:n Mintun eteenpäin laittama haaste. Alkuperäistä tekstiä lainatakseni:

"Näin muutama viikko sitten kuvia A Beautiful Body Projectista. Projekti lähti käyntiin kun valokuvaaja Jade Beall sattumalta näki ravintolassa ollessaan pöytien välistä pujahtavan naisen raskausarpisen vatsan. Hän ymmärsi että muillakin, ihan tavallisilla ihmisillä voi olla raskauden runtelema vartalo ja lehdissä näkyvät kauneusihanteet eivät ole kovin realistisia. Hän itse oli kovin epävarma omasta raskauden jälkeisestä vartalostaan ja masentunutkin asiasta. Hän otti itsestään muutaman kuvan ja laittoi ne nettisivulleen. Pian niin monelta samassa tilanteessa olevalta naiselta oli tullut yhteydenottoja kuvata myös heitä, että kuvista ja näiden naisten tarinoista ollaan nyt tekemässä kirja. -- Siitä syystä heitänkin nyt teille kaikille upeille blogisiskoille aika vaativan haasteen Beautiful Body Book henkeen. Olisi todella hienoa jos moni lähtisi mukaan ketomaan oman pienen tarinansa. Kuvan kanssa."

Haaste on ollut valtavan suosittu, ja olenkin tänään vieraillut useammassa äitiblogissa kuin ehkä tähänastisen äitiurani aikana yhteensä. Naiset ovat ihan oikeasti kuvanneet itseään alusvaatteisillaan, kaikkine raskausarpineen, selluliitteineen, venähtäneine napoineen ja hätäsektioarpineen. Jokainen noista postauksista on todella henkilökohtainen ja mielettömän rohkea. Kommenteissa naisia ylistetään ja kehutaan - ihan syystä. En ole nähnyt yhtäkään rumaa tai järkyttävää kuvaa, vain kauniita, muodokkaita ja muodottomia naisia, hymy kasvoilla ja vatsat rutussa. Tekstit ovat liikuttavia, fiksuja, ihania kuvauksia siitä, miten kivikkoinen on ollut tie itsensä hyväksymiseen ja miten osalla matka on vielä aivan kesken.

Minusta ette tule näkemään kuvaa alusvaatteisillani. Ette nyt, ettekä todennäköisesti koskaan. Syynä on yksinkertaisesti se, etten halua. En pysty. En uskalla.

Ja tärkeimpänä - haasteen koko ajatus lähtee siitä, että äidit hyväksyvät vartalonsa sellaisina kuin ne ovat. Jos minä hyväksyisin vartaloni tällaisena, en kirjoittaisi painonpudotukseen keskittyvää blogia. Minä tahdon muokata kroppaani, ja tuntuu lähes rikokselta myöntää se. Haasteen idea on hyvä, ja kuten sanoin, kuvat upeita. Pisteet heille, jotka pystyvät lataamaan kuvan raskausarvistaan nettiin ja kirjoittamaan saatteeseen, että tämä kroppa on kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, joita rakastan enemmän kuin mitään ja se on ihan ok etten näytä enää samalta kuin ennen.

Minä en ole tyytyväinen kroppaani, ja siksi pudotan painoani ja teen tosissani töitä sen eteen, että se näyttäisi toisenlaiselta.

Tottakai minullakin riittää työstettävää ja hyväksyttävää, sillä raskaus ja synnytys muuttivat vartaloani myös pysyvästi. Kauniit, kiinteät rinnat - juu ei ole näkynyt pariin vuoteen, raskausarvista ruttuinen vatsa - siitä en pääse eroon enää koskaan, suonikohjut polvitaipeissa ovat sentään vähän haalistuneet jo mutta tuskin katoavat kokonaan, leventynyt lantio on myöskin tullut jäädäkseen. Kropassani on kuitenkin asioita, joille voin ja haluan ja teen koko ajan jotakin. Tahdon lihaksikkaan, vahvan, kestävän ja niin kiinteän kropan kuin vain äidille on mahdollista. Se kroppa on se, jossa tiedän olevani minä - kaiken tämän läskin alta on nimittäin kuoriutumassa urheilija, joka rakastaa itsensä haastamista, veren maku suussa juoksemista, kipeitä lihaksia ja lentopalloa. Se urheilija ei jaksa, jos se ei syö oikein. Ja kun syön oikein ja urheilen näin paljon, paino tippuu ja hiljalleen saavutan sen kropan, jonka tahdon.

Olisihan se varmaan vapauttavaa katsoa peiliin ja ajatella, että hei, olen kaunis juuri tällaisena. Kivaa, jos joku niin voi tehdä. Minä en voi, en vielä. Kuitenkin viimeksi tänäaamuna noin viiden aikaan, käytyäni suihkussa pesemässä lapsen oksennukset pois iholtani, katsoin peiliin ja ajattelin, että ehkä olen tosiaan hoikistunut. Viikko sitten tiistaina katsoin sovituskopissa peiliin ja itkin onnesta, kun kiskoin jalkaani koon 44 housut ja ne paitsi mahtuivat, myös istuivat hyvin ja näyttivät hyvältä. Eilen mies kuvasi videolle tytärtämme ja vilahdin taustalla topissa ja verkkareissa, ja suustani pääsi spontaani olenko tosiaan jo noin hoikka? Ja mikä hienointa, käsivarsikompleksi alkaa toden teolla helpottaa - olen viimeiset kolme viikkoa nostanut jokaisissa treeneissä t-paidan hihat ylös, koska muuten ne isoiksi jääneet paidat nousevat hypätessä korviin. Eikä minua ole ahdistanut se kertaakaan. Kieltämättä tuntuu aika mielettömän hyvältä myös se, että vaatekokoni tosiaan on jo L/44, eikä enää XL/46-48.

Parempaan päin siis ollaan menossa koko ajan, ja väitän, että se johtuu tasan tarkkaan paremmasta fyysisestä kunnostani sekä hoikistumisestani eikä suinkaan lapsestani. En ole itselleni yhtään sen armollisempi kuin ennen lastakaan, enkä tykkää raskausarvistani tai suonikohjuistani. En osaa ajatella, että no, kannoin maailman kauneinta lasta ja se oli sen arvoista. Eikä se sitä tarkoita, etten rakastaisi lastani, ei todellakaan. Tottakai rakastan. Nämä liikakilot ovat kuitenkin ihan itse syötyjä ja ne olivat olemassa jo ennen lasta - ensimmäisessä neuvolassa painoin sen vanhan tutun 98,8 kiloa. Raskausaikana paino nousi vähän reilut 11 kiloa, ja ne 11 kiloa olivat poissa ennen ristiäisiä. Minun kroppani tuntui vieraalta jo ennen lasta, enkä nyt halua enkä edes pystyisi kirkkain silmin väittämään, että olen pehmeä tai kurvikas äiti, koska ei lapsi näitä "kurveja" aikaansaanut, vaan minä ihan itse idioottimaisilla valinnoillani.

Kahden viime päivän ajan on tosiaan tuntunut siltä, että olen ehkä maailman ainoa äiti, joka ei hyväksy kroppaansa sellaisena kuin se on, eikä edes yritä vaan pyrkii muokkaamaan kroppaansa mieleisekseen. Se tuntuu lähestulkoon maanpetturuudelta ja siltä, että olen aivoton kana, valtavan koneiston uhri, joka pyrkii toteuttamaan mahdottomia kauneusihanteita ja on menettänyt itsetuntonsa siinä sivussa.

Väärin. Minä olen nyt, 22 vuoden jälkeen, reilun vuoden laihdutuksen ja aktiivisen liikkumisen tuloksena ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todella kasaamassa itsetuntoni sirpaleista jotain ehjää ja vahvaa. Vaikka minulla on vielä yli kymmenen kiloa tavoitepainooni ja vaikka työtä on myös henkisellä puolella mielettömän paljon, niin - uskallanko edes kirjoittaa tätä! - minä ihan oikeasti, hetkittäin, välähdyksinä arjen keskellä, olen tuntenut itseni kauniimmaksi kuin koskaan. Ja se tuntuu kuulkaas hyvältä. :)

6 kommenttia:

  1. Upea kirjoitus! Luin sen ja jäin miettimään.
    Olet monessa asiassa oikeassa, mutta, kuten esim. minä.Olen reippaasti ylipainoinen ja minä laihdutan. Kirjoitan siitä blogissani, mutta kirjoitan paljon itsensä hyväksymisestä.
    Vasta silloin kun hyväksyin itseni, en surrut tai ollut vihainen itselleni kiloistani, silloin pystyin alkaa laihtumaan.Minä rakastan itseäni ja näen itseni kauniina alkkareissakin, vaikka olenkin kokoa xl. (Olin ennen xxl) Voit hyväksyä itsesi vaikka laihduttaisit. Ei se muuta sitä, että on hyvä ihmisenä sellaisena kuin on.Itsekin haluan laihtua en siksi että inhoan ulkonäköäni, vaan ihan terveydellisistä syistä.
    Jatka upeaa projektiasi! Ja varmasti tule rakastamaan itseäsi,olit sitten lihava tai laiha. Se riippuu vain meistä jokaisesta itsestämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se hienoa, että voi nähdä itsensä kauniina missä koossa tahansa. Minä en vain voi, ja sen hyväksyminen on ollut paitsi rankkaa, myös tosi helpottavaa. Siis sen tajuaminen, ettei minun ole väkipakolla pakko hyväksyä itseäni tällaisena, vaan voin ottaa ohjat omiin käsiini ja tehdä asialle jotakin. Ja sekin on iso askel, etten vihaa itseäni enää ihmisenä, ja tajuan, ettei se iso maha tai selluliitti tee minusta huonoa äitiä tai vaimoa, vaan ne asiat löytyy jostain muualta.

      Tottakai nuo asiat kulkee myös käsikädessä. Jos hyväksyy itsensä, niin yleensä kantaakin itsensä ryhdikkäämmin ja itsevarmemmin. Jos taas on epävarma, niin ryhti on läjässä ja koko olemus myös. Sitäkin olen työstänyt ja paljon, ja mies onkin sanonut että näytän paitsi hoikemmalta, myös onnellisemmalta. :)

      Poista
  2. Kiitos tästä omasta tarinastasi! Tästä rehellisyydestä tykkäsin paljonkin!
    Uskon ja tiedän omasta kokemuksestani, että se, että tekee töitä tavoitteensa eteen saa itsensä tuntemaan paremmin, monella tapaa!
    Pidä kiinni tavoitteestasi mutta ole itsellesi välillä myös armollinen...tiedän, että se on vaikeaa ja itsekin sitä edelleen opettelen, mutta olen huomannut sen, että jos olen hieman armollisempi itselleni, niin jaksan paremmin tähdätä tavoitteeseeni.

    Oikein paljon tsemppiä treenaamiseen jne. ison halin kera!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mikä on sitä armollisuutta... onko armollisuutta se, että antaa itselleen luvan maata viikon sohvalla vain koska huvittaa, vai se että kampeaa väkipakolla ylös koska tietää siitä tulevan parempi olo? Mulle armollisuus on myös sitä, että esim. nyt kun kahden viikon pudotus on pienempi kuin tavoitteeni, niin olen silti siitä pudotuksesta iloinen ja tyytyväinen siihen, että paino ylipäätään on miinuksella. :)

      Kiitos tsempeistä ja hali itsellesikin! :)

      Poista
  3. voi miten ihana kirjotus! :) Mullakin just sellanen (äiti) fiilis, että vanhempien kanssa tuntee itsensä kakaraks, mut samanikästen kanssa vanhaks :D missähän se kultainen keskitie menee?....

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, arvostan sitä! :)